Eläkeheppa

Marella onnistui väistämään uhkaavasti lähestyneen lihakoukun, eli toisin sanoen löysimme kuin löysimmekin ensimmäisenä omana hevosenani palvelleelle otukselle leppoisan eläkekodin. Marella pääsi viettämään laumaelämää vapaalle heinälle, ja tulevaisuudessa tiedossa on mahdollisesti jopa varsomispuuhia. Mitä muuta voisi hevonen eläkkeeltään toivoa?
  Olemme ylläpitäjän kanssa yhtä mieltä siitä, että Marella pääsi juuri oikeaan paikkaan ja pysyttelemme varmasti aktiivisesti yhteyksissä pikkuheppaan jatkossakin. Aiomme käydä myös tervehtimässä Marellaa satunnaisesti, mutta toistaiseksi annamme hänelle hieman aikaa tutustua uuteen perheeseensä, ennen kuin putkahdamme uudelleen paikalle.
  Olin valmistautunut jo viemään Marellan vihreille laitumille, sillä kysyntää seurahevoselle ei kerrassaan tuntunut olevan sitten lainkaan, mutta onneksemme tamma kuitenkin löysi itselleen oikean unelmakodin, koska mun mielestä sillä on maailmalle vielä annettavaa, olkoot se sitten vaikka vielä yksi varsa. Marellahan on Virossa ollessaan varsonut aiemminkin ja varsa on emänsä tavoin löytänyt tiensä Suomeen. "Varsa", eli 13-vuotias ruuna Vinterpol, asustelee Kuopion eläinpuistossa työskennellen tuntiratsuna ja mun piti oikeastaan käydä viime kesänä katsomassa, onko poika yhtään äitinsä näköinen, mutta se taisi vähän jäädä.

Hei, mehän ollaan samannäkösiä!

Kaiken järjen mukaan mulle olisi varmaan pitänyt tulla jotenkin haikea olo, mutta olen niin tyytyväinen tuohon eläkekotiin, että olen lähinnä vain onnellinen siitä, että Marella pääsee nauttimaan olostaan, kasvattamaan itselleen metrin pituisen talvikarvan ja tekemään sitä minkä se parhaiten osaa: syömään!
  Mielestäni jokaisen hevosen pitäisi saada kiitos kaikesta ihmisen hyväksi tekemästään aherruksesta, oli se sitten lopetus tai mukavat viimeiset vuodet keskellä iso laidunta kivan kaverilauman kanssa. Erityisesti lopettaminen pitäisi osata tehdä silloin, kun hevonen ei selvästikään enää nauti olostaan - pyrin itse hyväksymään mahdollisimman hyvin sen tosiasian, ettei kukaan elä ikuisesti, sillä tiedän hevosen lopettamisen olevan jossain elämäni vaiheessa minullekin ajankohtainen aihe. Marellan kanssa vain sattui käymään niin hyvä tuuri, ettei jännevamma tarkoittanut vielä mullan alle kaivautumista, vaan kiiltävä ja hyvinvoiva tamma sai vielä aikalisän.
  Jännevammaisen hevosen kuoppaaminen on muutenkin mielestäni aina jotenkin kurja homma, sillä usein hevonen on haaveristaan huolimatta muuten elinvoimainen ja -haluinen. Jos vamma on lievä, niin miksei hevosta silloin kuntouttaisi, mutta isomman äksidentin tapahtuessa saattaa lopettaminen olla ainoa vaihtoehto, vaikka hevoselle olisikin tarjolla kiva humputtelupaikka loppuelämäksi.

Kirjoittelen Gracen ja mun kuulumisista seuraavaan postaukseen, mutta tiivistettynä Graakin kiima alkaa hellittää ja vaiheittain alkaa olla jo ihan superhyviä pätkiä. Nyt pitäisi kuitenkin jatkaa kokeisiin valmistautumista, vaikka olen kovasti kokeillut kaikkea kirja tyynyn alla nukkumisesta erilaisiin meditaatiotuokioihin oppikirjojen keskellä.. Toistaiseksi heikoin tuloksin. Kai se on vain pakko ruveta lukemaan.